Kerran jos toisenkin on saanut miettiä, että miksi ei tullut lähdettyä vaihtoon johonkin englanninkieliseen maahan. Että mikä se oli se idea tulla keskelle kansaa jonka kieltä on mahdotonta ymmärtää saati puhua.

Kun pitäisi kirjautua yliopistoon ja kaikki tietenkin puhuvat vain ranskaa ja sitten ei vain ymmärrä mikä se sana on mitä se täti toistaa. Siinä sitä sitten vain hymistelet pahoittelevasti että je ne comprends pas, je ne comprends pas...
Mutta vielä pahempaa ja nolompaa oikeastaan on kun kaupankassa kuulee aksentin ja vaihtaa englantiin heti bonjourin jälkeen.

Toisaalta, voi sitä onnistumisen riemua kun ymmärtää luennolla hetken opettajan ajatuksenjuoksua tai osaa kertoa vastaantulijalle missä on lähin postitoimisto tai nasaali napsahtaa paikalleen ihan vahingossa.

Vaikka itsestään on kyllä hyvin vaikea antaa älykäs kuva ranskaksi: euhhh... je euhhh... suis euhhh... finlandaise euhh.... Yritäpä siinä sitten keskustella Ranskan poliittisesta tilanteesta tai ilmastonmuutoksesta tai edes säästä.
Kielenoppiminen vaatii aina jossain määrin itsehäpäisyä.

Silti jollakin käsittämättömällä tavalla täällä tutustuu ihmisiin, myös ranskalaisiin, helposti. Ehkä se on tätä etelän letkeyttä.
Tai ehkä, aina yhteisymmärrys ei vaadi yhteistä kieltä.

Niin että kun on vaivalloisen keskustelun ja kiusallisten hiljaisuuksien jälkeen ihan varma että tuo ei enää koskaan halua jutella minun kanssani, saa viestin: Moi Sanna, mitä kuuluu, lähdetkö kahville huomenna? (en francais, luonnollisesti) Ja minä vastaan: oui oui, bien sûr.