On  oltu nyt reilu kuukausi.

Muutto kävi oikeastaan vähän liiankin kivuttomasti.

Jätin viimeiselle kokonaiselle Pariisin päivälle pankkitilin sulkemisen. Se ei ole ollenkaan viisasta sellaisessa maassa kuin Ranska ja tiesin ottavani suuren riskin. Mutta pankissa kaikki sujui ihmeellisen kivuttomasti ja nopeasti, virkailija jopa hymyili minulle ja toivotti hyvää kotimatkaa kuin olisi oikeasti tarkoittanut sitä.

Melkein häpeän kertoa että rinkkani painoi lähtöselvityksen vaa'alla vain reilut 15 kiloa. Lähteekö oikea vaihto-opiskelija maasta ilman ylipainoa?

Helsinki-Vantaalla sitten kun katsoin taululta että seuraava lento Kaupunkiin lähtisi kahden tunnin päästä, en epäröinyt hetkeäkään: sinne ei tee nyt mieli.

Niin kuin etukäteen pelkäsin, en oikeastaan kaipaa tuoreita croissanteja, byrokratiaa, kymmentä eri juustolajia (neljän euron viinipulloja sen sijaan kovasti), ranskan kieltä, pieniä elokuvateattereita tai Seinen rantoja.

En tosin tiedä mitä on vielä tulossa: koin nimittäin ensimmäiset kunnon kulttuurishokkini vasta tällä viikolla                                                                                                                                            Ensimmäinen niistä oli vaatimattomampi: meidän lähialepassa myydään vain rainbow pennepastaa. Ja keitettyäni totesin että se on yksinkertaisesti pahaa. Onkohan minusta tullut kulinaristinen snobi kun minusta tonnikalakastikeen kanssa ei sovi niin hyvin makaroni tai spagetti, tai peruna nyttei ainakaan?

Mutta sitten: eilen olin Kampissa yrittämässä löytää Radisson sas hotellia. Kiire oli niin kova että piti turvautua ohikulkijoiden apuun - tai yrittää vimmatusti. Ensimmäinen oli itseäni hieman nuorempi naishenkilö, joka lähestyttäessä katsoi minua kuin reilun alkoholin vaikutuksessa olevaa vieraalta planeetalta saapunutta ahdistelijaa katsottaisiin. En edes ehtinyt kunnolla puhe-etäisyydelle kun hän jo rynnisti ohitseni. Toisella, nuorella mieshenkilöllä soi sopivasti puhelin kun yritin häntä jututtaa. Kolmaskin näytti lähestyttäessä siltä että aikoo karata mutta lämpeni kun sai tietää aikeeni. Turha kai mainita että Pariisissa riitti kun näytti kadunkulmassa vähän eksynyttä ilmettä, ja ohikulkijat tungeksivat antamaan neuvojaan. 

Oikeastaan Pariisista on tullut minulle aika epätodellinen paikka. Kysyttäessä en osaa kertoa siitä oikein mitään. Olinkohan siellä oikeasti vai kuvittelinko vain, näinkö unta? Vain takkien taskuista tupsahtelevat elokuva- ja metroliput pakottavat toisinaan uskomaan että paikalla on oltu. Ja välillä tuntuu että sinne on myös ainakin osittain jääty. Vaikka silloin kun kulkee Aleksanterinkatua ja kuulee saksofonistin soittavan: "Aux Champs Elysées, aux Champs Elysées..."

   
Totta puhuen olen ajatellut Pariisista lahtoa jo usean viikon ajan, odottaen. Vaikka viimeiset ajat taalla ovat olleet kivoja kuin mitka, kaupunki jo kyllastyttaa. Sen klaustrofobinen arkkitehtuuri, asioiden hankaluus ja hitaus, turistit. Vasta viimeisina paivina on iskenyt haikeus. Kun miettii boulangereita aamun tuoreine croissanteineen tai lahikaupan viinivalikoimaa, pyorailya kanaalin varrella, puisto-oleilua, cafe cremeja, kaupunkia iltavalaistuksessaan pohjoiselta kukkulalta tai asunnon kattoterassilta.

Ja viimeisena iltana ennen lahtoa mieleen hiipi pelko, ehka en ole viela edes tajunnut mita kaikkea palaaminen tarkoittaa. Etta vuosi Pariisissa tarkoittaa vuotta pois Helsingista. Etta vaikka kuinka tulisin taas kaymaan kaupungissa se ei koskaan ole enaa sama kuin nyt.

Mutta mika olisi.
Ja hyva niin, luulen.

Minulla on oma Pariisini, vaikkei se olisi sama kuin kaupunki Ranskassa, se on aina.

Paivien paahteessa ajatukset ja aikomukset eivat tunnu asettuvan sanoiksi. Ties kuinka montaa kertaa olen aloittunut kuulumisten paivityksen.
Olisin voinut kirjoittaa

Siita miten olin kesatoissa  puhelinhaastatteluja tekevassa firmassa ja miten siella tyonantajat olivat kuten itse haastattelutkin: paalta ystavallisia ja lampimia, sisalta tyohonsa lopen uupuneita, ilkeita jopa.

Miten olen vaihtanut kesa-asuntoa jo kahdesti. Ensin levottomaan Bellevilleen, sitten viidennen kaupunginosan latinalaiskortteleiden sykkeeseen.

Tai miten vietin kaupunkijuhannusta. Kiertelin ympari Pariisia kuunnellen musisoivia ihmisia joka puolella, kaduilla, kujilla, kahviloissa; c'est la fete de la musique!

Tai miten monia laksiaisia olen juhlinut: surrut kotimaihinsa palaavia kavereita, tutustunut uusiin, surrut sita etta tutustun heihin vasta nyt.

Mutta sellaiset tuntuvat olevan jo ikuisuuksien paassa. Kun on heinakuu ja kesa oikeasti alkanut. Ja kaupunki vain makaa. Aamuisin toimettomana sangyssa, iltapaivalla uupuneena Luxembourgin puistossa tai Seinen rannalla, iltaisin jossain lahikapakassa, elokuvateatterin hamarassa tai ehka terassilla kattojen ylla.

Oi ihana joutilaisuus!

Pariisissa on paljon toreja. Niistä ihmiset ostavat tavaroita ja ruokaa, eivätkä aina mene tylsiin supermarketteihin. Vielä eilen ajattelin että se olisi kiva.

Muutettuani vastikään kesäkämppään pari kaupunginosaa itään päin sain tietää että aivan uuden asuntoni lähellä on iso tori joka tiistai ja perjantai.Olin kuullut että vihannekset ja hedelmät ovat siellä (useimmiten) tuoreita ja paljon halvempia kuin kaupassa. Siispä lähdin kokeilemaan itse.

Hyvin pian opin ettei torille noin vaan mennä. Torikäyntiin pitää olla kunnollisesti varustautunut. MISSÄÄN NIMESSÄ SINNE EI MENNÄ juuri lenkiltä palattua vielä jumppatrikoissa ilman rintaliivejä, kasvot punakkoina, ei ei ei.

Väentungoksessa nimittäin ihmettelin miten takanani tuuppaavan miehen kädet sattuivatkin aina olemaan juuri takapuoleni korkeudelle. Vaihdoin paikkaa jonossa, yritin välillä kiirehtiä välillä hidastella, mutta aina sama punapaitanen mies oli takanani, kädet takapuolessani. Niin kauan jaksoin vielä uskoa sattumaan ja ihmisten hyvään tahtoon, kunnes mies puhui: "Mistä olet kotoisin, olet todella kaunis". Aikamoinen iskutaktiikka, sanoisin. Miehelle en suutuksissani osannut sanoa mitään, siirryin vain kävelemään torikojujen toiselle puolelle.

Kun uskoin jo hukanneeni lähentelijän, uskalsin taas palata pääväylälle. Enkä punapaitaista vähään aikaan nähnytkään, mutta eikö mitä tielleni osunut toinen, tällä kertaa mustassa takissa. Yhtä itsepintaisesti hän pysytteli takanani, kädet milloin minkäkin kriittisen paikan kohdalla. Punapaitanenkin ilmestyi vielä kuvioihin ja vuorotellen heitä väistelin, kun oli päässyt eroon yhdestä, ilmestyi jostain toinen.

No, valitettavasti tällainen ei ole Pariisissa aivan tavatonta. Olen jo kehittynyt suurinpiirtein kuuromykäksi kadun varrella seisovien miesten sutkautuksiin. Ja ruuhkametrossa saa välillä miettiä, tietävätkö ihmiset todella missä käpäliään pitävät. Mutta sellaisesta pääse yleensä helposti eroon kadunpuolta tai metrovaunua vaihtamalla.

Entä mitä pitäisi tehdä silloin kun lähentely vaanii keskellä päivää ruokaostoksilla muka vahingossa?
Yritin tätä: sanoin miehille useaan otteeseen hyvin selvästi ranskaksi ja englanniksi että minua ei kiinnosta, lähtekää pois, jättäkää minut rauhaan.
Sillä ei ollut mitään vaikutusta heidän toimiinsa.
Siis piilottelin kojujen takana ja välissä kunnes punasipulit ja aitoviikunat oli ostettu, ja painelin kotiin.

Olisiko taktiikka B burkhan osto?

Huhtikuussa Ranskassa alkoi suomalaisen kulttuurin teemakevät "Täysillä Suomesta". Se tarkoittaa sitä että terosaariset, akikaurismäet ja kaijasaariahot valtaavat hetkeksi Pariisin toreja ja teattereita.

Ja sitä että Helsinki valloitti viikoksi St-Sulpicen aukion, jossa tunnelma olikin sangen suomalainen: torilla oli koko ajan puhdasta ja rauhallista, kaikki toimi suunnitellusti ja ohjelma alkoi aina ajallaan.

Varsinkin jos sattui viettämään paikalla pidempiä aikoja - vaikka työtä tehden - saattoi kokea myös muita, ah niin kotoisia ilmiöitä:

- syödä joka päivä ruisleipää, lihapullaa ja fazerin sinistä
- käydä lakonisia keskusteluja työtovereiden kanssa (joissa yleensä keskityttiin haukkumaan Ranskaa)
- kohdata (suomen?)ruotsalaisia tätejä, jotka vaatii että niille puhuu ruotsia
- tanssia letkajenkkaa
- kantaa huolta päätösjuhlien jatkoille sammuneesta työnantajasta
- vastata Suomesta tietämättömien kysymyksiin: "Oletteko te kirjoittaneet nämä kirjat? Oletteko te Mika Waltari?"
- tuntea villakangastakissa ja villapaidassakin palelevansa. Räntää ei sentään satanut.

Nyt Helsinki on palannut onnellisesti kotiin ja maailmankirjat Pariisissa taas järjestyksessä: aurinkoinen helleaalto jatkuu kolmatta viikkoa, posti ei toimi, ihmiset eivät vastaa viesteihin,

Illat kauniita kävellä kotiin.