Taisi olla toinen pariisinpäiväni kun olin kirjautumassa yliopistoon (enkä tässä ala nyt edes selittää miten SE hoituu) ja täti kysyi tietokoneen takaa ihan pokkana että onko Suomi Euroopassa.

No, yleisesti ottaen Suomi kyllä tiedetään täällä. Tai missä se on: kaukana kylmässä pohjolassa. Helene Schjerfbeckistä tunnutaan tykkäävän ja Mika Waltariin, Kaija Saariahoon ja Tove Janssoniinkin olen törmännyt.

"Minä rakastan sinua" on yleisin suomenkielinen vastaus kun paljastaa kansalaisuutensa. Mikä on tavallaan tietysti ihan kiva; että on kansojen kesken hyvä tahto. Mutta välillä myös vähän vaivaannuttavaa. Varsinkin jos lausetta hokee uudestaan ja uudestaan taidostaan innostunut baarimikko kun haluaisi jo pois tylsästä ulkkari-illanvietosta.

Tähän mennessä kukaan ei kuitenkaan ole vielä oma-aloitteisesti ehdottanut että oletko muuten sattumoisin Suomesta. Kun pyöräkorjaamolla setä kysyi mistä olen, sanoin finlandaise ja hän: aa, hollandaise. Ei, ei, minä siihen: finlandaise, Finlande, Finlandia. Mutta sedän into ei ollut pidäteltävissä: oui, oui, hollandaise, hollandaise, heh, heh.

Ja muita hyviä ehdotuksia:
- ruotsalainen
- saksalainen
- britti
- puolalainen
- italialainen (!)

Sitten, on niitä ranskalaisia jotka ovat kiinnostuneet suomen kielestä ja kulttuurista. Ja suomalaisista naisista: osallistuin tässä taannoin suomalais-ranskalaiseen illanviettoon ja parin punaviinilasin jälkeen valkeni että läsnäolijoiden jakauma on just eikä melkein suomalaiset naiset ja ranskalaiset miehet.
Ja nyt tietysti sanotte että mitäs siellä valitat niiden kiharahiuksisten ruskeasilmien keskellä. Mutta pienellä otoksella sanon kyllä että tummaveriköt voivat olla ihan yhtä itsepintaisia kuin sinisilmäiset lajitoverinsa.

Omanikäisiäni naispuolisia suomen kielestä tai kulttuurista innostuneita ranskalaisia en ole vielä tavannut. Mutta olen kuullut kerrottavan heistä.