Meille tuli viime sunnuntaina Pariisin kanssa viisi viikkoa täyteen.
Olen muun muassa:
- kokenut lukuisia poskisuudelmia
- nähnyt ranskankielisen unen
- pitänyt rankkasadetta kahvilassa ja kuunnellut kun kujan toisella puolella nainen laulaa chansoneita: non, rien de rien, non je ne regrette rien...

Välillä olen valmis lupaamaan Pariisille ikuisen rakkauden. Toisinaan taas palaan illalla kotiin vannoen että nyt minä sen jätän.

Ai miksikö? - No:
Sitä saattaa mennä luennolle jonnekin kuuseen pariisin ulkopuolelle keskiviikkoiltana. Ja paikan päällä luentosalissa ei ole ketään. Menet tietenkin tarkistamaan ilmoitustaululta: kyllä, luennon pitäisi olla keskiviikkoisin klo 17.30-18.30. Luentosalissa ei edelleenkään ole ketään. Toimisto on kiinni, opettajanhuoneessa ei ole (eikä tule) ketään. Vahtimestarin kopissa on selvästi juuri ollut joku, mutta ei enää. Ei minkäänlaista käsitystä opettajan sähköpostiosoitteesta, puhelinnumerosta tai edes etunimestä.
Sitä tuntee pienoista ärtymystä.
No, seuraavana keskiviikkona (sattumoisin tänään) sitä yrittää uudestaan, uudella tarmolla. Ja eikun sama ruljanssi uudelleen. Tällä kertaa paikalla ihmettelemässä on myös vahtimestari joka useiden puhelinsoittojen jälkeenkään ei tavoita ketään joka tuntisi Mme M.:n.
Sitä tuntee aika suurta ärtymystä.

Tai yrittää etsiä edes jotain pientä vaihtarijuttua (kun yliopisto ei järjestä yhtään mitään orientaatiota - muusta toiminnasta puhumattakaan - uusille tai vanhoille opiskelijoille tai vaihtareille). Että jos voisi tutustua muihin ulkkareihin tai jopa ranskalaisiin. Mutta ei, jos jotain löytyy se on täynnä tai tarkoitettu vain Paris 1:n opiskelijoille.

Tai yrittää keskustella ranskaksi oikeasti yrittää mutta siitä ei vain tule mitään kun sanat loppuu ja pitää samaan aikaan miettiä mitä ah niin älykästä tällä kertaa möläyttää JA tuliko tähän nyt nasaalivokaali vai soinnillinen äs.


Lopulta, ei kuitenkaan mitenkään voi olla vihainen kaupungille.

Kun on juuri saanut polkupyörän ja ajelee innoissaan bulevardeilla ja kanaalien rannoilla, autojen keskellä ilman kypärää osaamatta pelätä. Ja näkee ihan eri kaupungin.
Ja syksy tulee päälle, kirpeinä aamuina puistoissa ja ruskana ja.

Kun taas joku ihan ventovieras tulee juttelemaan eikä siinä ole mitään kummallista ihan vain lämpimikseen puhellaan en francais.

Löytää kaupungin rajalta uskomattoman hienon kirpputorikorttelin tai joltain pieneltä kujalta hämyisen kahvilan jossa soi jazz tai.

Ettei olla turhan tarkkoja, katsellaan vähän ja kyllä asiat sitten lopulta jotenkin järjestyvät. Tai, ei sekään oikeastaan ole niin kamalaa jos eivät järjesty. Kunhan tässä eletään (niin kauan kun ei jäädä auton alle).