Sateet ja auringin säteet vuorottelevat Pariisin taivaan alla tiheään. Sääennustuksista välittämättä, usein tuntuu.
Mutta yhden asian olemme todenneet pettämättömän varmaksi: Pariisissa kohtaa joka päivä ainakin yhden omituisen asian.

Se voi olla
Jalankulkija joka päästää sammakon ääntä kun hänen ohitseen ajaa pyörällä. Tai
kahvilan terassilla espressoa siemaileva täysin hopeaksi itsensä maalannut asiakas.

Tai sitten, se voi tapahtua aivan tavallisena perjantaiaamuna matkalla kouluun.
Siis, olen liikennevaloissa odottamassa vihreää kun tunnen piston kaulassani. Katselen ihmetellen ympärilleni ja huomaan vieressäni maassa kumilenkin. Nopea johtopäätös: joku on ampunut minua kumilenkillä. Kun tutkin taas ympäristöäni, huomaan vieressäni valkoisen pakettiauton ja autossa pelkääjänpaikalla istuvan miehen joka katselee viattoman näköisenä ympärilleen avonaisesta ikkunasta. Epäilykseni heräävät, mutta päätän olla tuomitsematta liian nopeasti: jos mies on edes ampunut kumilenkin hän on varmaan osunut minuun vain vahingossa.
Valo vaihtuu vihreäksi ja ampaisen matkaan. Hyvin pian selviää että olisin voinut yhtä hyvin tuomita nopeastikin: tunnen miten kumilenkit paukkuvat selkääni ja pyöräilykypärääni. Kaiken lisäksi pakettiauto ajaa kyllin hiljaa pysytelläkseen takanani. Yritän aluksi polkea kovaampaa mutta huomaan pian yrityksen turhaksi. Lopulta kurvaan kadulle pysäköidyn rekan taakse suojaan odottamaan että pakettiauto katoaa liikenteeseen.
Hengitän pari kertaa syvään ja jatkan matkaa. Päivän välttämättömyys on kohdattu.

Eikä koskaan tiedä mikä on seuraava omituinen kohtaus.
Jollekin se voi olla suomalainen tyttö joka opiskelee Pariisissa swahilia. Tai joka
hyörii kadulla sinisessä vekkihameessa tai mustissa villkangassortseissa. Tai joka
kantaa eräänä torstai-iltana dyykkaamaansa isohkoa mustaa tuolia usean korttelin matkan päänsä päällä.