Pariisi ottaa aikansa.

Pariisissa on oma aikansa,
kaikki on myöhässä.

Myös minä
juoksen kotiportaista kadulle, kadulta metroon, metrosta kadulle juoksen. Silti minulla ei ole muistikuvaa koska olisin viimeksi ollut ajallaan luennolla tai tapaamisessa tai kuinka monta désolée, un peu en retard -viestiä olen lähettänyt.

Kuitenkaan, en ole vielä oppinut paikallista tyyliä olla myöhässä. Syöksähdän paikalle aina naama punaisena anteeksipyyntöä mumisten. Ranskalainen taas saapuu minua kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, viileän rauhallisena.
Teatterisaliin pääsee elokuvan jo alettuakin eikä ranskalaiselle ole juttu eikä mikään nostattaa koko penkkirivi seisomaan kankaan eteen kun keskellä riviä on tyhjä paikka.

Mutta, tämä kaikki on pientä verrattuna siihen jos sattuu joutumaan Martiniqueen. Tuonne Ranskan Atlantin takaiseen départementiin.
Minä satuin.
Kun Kenian-matka (ymmärrettävistä syistä) peruuntui, piti äkkiä keksiä uusi paikka ja tammikuun tenttien jälkeen lähdettiin (tenttien joista pääsin muuten kaikista läpi, myös swahilin suullisesta kokeesta!).
Ja sain oppia ettei Martiniquessa ole aikaa ollenkaan, ei mitään mikä riippuisi siitä. Julkista liikennettä ei ole, kaupat ovat auki vähän miten sun noin eikä herätyskelloa tarvita kun aurinko nousee ja laskee ympäri vuoden samaan aikaan.
Ihmiset pysähtyneet katujen varsille katsomaan epätoivoisesti eteenpäin pyrkivää turistivirtaa.
Mutta en minä valita. Kuumassa rantahiekassa tai meren syleilyssä melkein rakkoleväksi muuttuneena.

No, nyt ovat rusketusrajat kuitenkin himmentyneet.

Olen Pariisin ajassa.

Huristelen kaupungissa pyörällä ja metrolla ilman karttaa. Juttelen ihmisten kanssa ranskaa niin ettei kumpikaan vaihda englantiin ja minulla on monta lempipaikkaa.