Totta puhuen olen ajatellut Pariisista lahtoa jo usean viikon ajan, odottaen. Vaikka viimeiset ajat taalla ovat olleet kivoja kuin mitka, kaupunki jo kyllastyttaa. Sen klaustrofobinen arkkitehtuuri, asioiden hankaluus ja hitaus, turistit. Vasta viimeisina paivina on iskenyt haikeus. Kun miettii boulangereita aamun tuoreine croissanteineen tai lahikaupan viinivalikoimaa, pyorailya kanaalin varrella, puisto-oleilua, cafe cremeja, kaupunkia iltavalaistuksessaan pohjoiselta kukkulalta tai asunnon kattoterassilta.

Ja viimeisena iltana ennen lahtoa mieleen hiipi pelko, ehka en ole viela edes tajunnut mita kaikkea palaaminen tarkoittaa. Etta vuosi Pariisissa tarkoittaa vuotta pois Helsingista. Etta vaikka kuinka tulisin taas kaymaan kaupungissa se ei koskaan ole enaa sama kuin nyt.

Mutta mika olisi.
Ja hyva niin, luulen.

Minulla on oma Pariisini, vaikkei se olisi sama kuin kaupunki Ranskassa, se on aina.