On  oltu nyt reilu kuukausi.

Muutto kävi oikeastaan vähän liiankin kivuttomasti.

Jätin viimeiselle kokonaiselle Pariisin päivälle pankkitilin sulkemisen. Se ei ole ollenkaan viisasta sellaisessa maassa kuin Ranska ja tiesin ottavani suuren riskin. Mutta pankissa kaikki sujui ihmeellisen kivuttomasti ja nopeasti, virkailija jopa hymyili minulle ja toivotti hyvää kotimatkaa kuin olisi oikeasti tarkoittanut sitä.

Melkein häpeän kertoa että rinkkani painoi lähtöselvityksen vaa'alla vain reilut 15 kiloa. Lähteekö oikea vaihto-opiskelija maasta ilman ylipainoa?

Helsinki-Vantaalla sitten kun katsoin taululta että seuraava lento Kaupunkiin lähtisi kahden tunnin päästä, en epäröinyt hetkeäkään: sinne ei tee nyt mieli.

Niin kuin etukäteen pelkäsin, en oikeastaan kaipaa tuoreita croissanteja, byrokratiaa, kymmentä eri juustolajia (neljän euron viinipulloja sen sijaan kovasti), ranskan kieltä, pieniä elokuvateattereita tai Seinen rantoja.

En tosin tiedä mitä on vielä tulossa: koin nimittäin ensimmäiset kunnon kulttuurishokkini vasta tällä viikolla                                                                                                                                            Ensimmäinen niistä oli vaatimattomampi: meidän lähialepassa myydään vain rainbow pennepastaa. Ja keitettyäni totesin että se on yksinkertaisesti pahaa. Onkohan minusta tullut kulinaristinen snobi kun minusta tonnikalakastikeen kanssa ei sovi niin hyvin makaroni tai spagetti, tai peruna nyttei ainakaan?

Mutta sitten: eilen olin Kampissa yrittämässä löytää Radisson sas hotellia. Kiire oli niin kova että piti turvautua ohikulkijoiden apuun - tai yrittää vimmatusti. Ensimmäinen oli itseäni hieman nuorempi naishenkilö, joka lähestyttäessä katsoi minua kuin reilun alkoholin vaikutuksessa olevaa vieraalta planeetalta saapunutta ahdistelijaa katsottaisiin. En edes ehtinyt kunnolla puhe-etäisyydelle kun hän jo rynnisti ohitseni. Toisella, nuorella mieshenkilöllä soi sopivasti puhelin kun yritin häntä jututtaa. Kolmaskin näytti lähestyttäessä siltä että aikoo karata mutta lämpeni kun sai tietää aikeeni. Turha kai mainita että Pariisissa riitti kun näytti kadunkulmassa vähän eksynyttä ilmettä, ja ohikulkijat tungeksivat antamaan neuvojaan. 

Oikeastaan Pariisista on tullut minulle aika epätodellinen paikka. Kysyttäessä en osaa kertoa siitä oikein mitään. Olinkohan siellä oikeasti vai kuvittelinko vain, näinkö unta? Vain takkien taskuista tupsahtelevat elokuva- ja metroliput pakottavat toisinaan uskomaan että paikalla on oltu. Ja välillä tuntuu että sinne on myös ainakin osittain jääty. Vaikka silloin kun kulkee Aleksanterinkatua ja kuulee saksofonistin soittavan: "Aux Champs Elysées, aux Champs Elysées..."