Minä olen Pariisissa. Ja niin on myös vanha ystävämme M./Mme Byrokratia.

Sillä se ei tästä maasta asioita hoitamalla lähde. Eivät ainakaan pienen vaihtarin ponnistukset tunnu tilannetta hetkauttavan. Kun on saanut asunnon, opiskeluoikeuden, puhelinliittymän ja ranskan kielen kurssit, alkaa taistelu asumistuesta.
Pariisin suolaista vuokratilannetta on nimittäin luotu helpottamaan asumistukijärjestelmä joka kantaa nimeä Caf. Olen kuullut joltain vaihtareilta yli-inhimillisiä kertomuksia tyyliin kymmenen minuuttia meni ja sain tuen.

Vaan ei minulla, ei laisinkaan.

Ruljanssini alkoi lokakuussa: täytin pari viikkoa monimutkaisia hakupapereita ja lähetin ne lopulta liitteineen osoitteeseen. Joulukuussa sain kirjeen että hakemukseni on vastaanotettu, mutta että liitteet ovat riittämättömiä. Sitä olinkin osannut epäillä kun minulla ei ole virallista vuokrasopimusta (mikä ei ole Pariisissa ollenkaan ihmeellistä, vaikka vuokranantaja olisi asianajaja). No, näytin kirjettä Mme G:lle ja pyysin sopimusta. Hän lupasi hoitaa asian ja joululoman aikana oli huoneeni pöydälle lopulta ilmestynyt koneella kirjoitettu paperi jossa kerrotaan missä asun, mikä on vuokrani ja niin edelleen, allekirjoituksen kera. Menin peloissani Caffin tätien luo ollen varma että minut ja säälittävä paperini hylätään taas. Vaan ei, pitkin hampain vuokratoditus kelpuutettiin.

Hetken ehdinkin jo tuntea helpotusta, kunnes eteen tuli uusi mutka: minulla ei (tietenkään) ole ranskalaista sosiaaliturvatunnusta. Ja suomalainen ei täällä kelpaa. Siispä looginen johtopäätös on että tarvitaan minun syntymätodistukseni, virallinen ranskankielinen käännös tietenkin.
Sillä hetkellä ehdin jo miettiä että olisiko parempi jos en olisi tänne syntynytkään ja että, tähän verrattuna sitä asioi kelalla ihan vain ilokseen.

No, mitä siinä tilanteessa tehdään, otetaan tietysti hätäinen soitto kotiin. Jossa äiti toteaa että on se nyt kumma kun Euroopassa ollaan ja silti tarvitaan kaiken maailman papereita. Ja lupaa selvittää asiaa.

Päätän kerätä kaiken rohkeuteni ja mennä tappelemaan tädin kanssa kuin etelä-eurooppalainen ikään. Sanoa että on se nyt kumma kun Euroopassa ollaan ja että en suostu non non non. Lopulta änkytän jotain säälittävää eurooppalaisesta sairasvakuutuskortistani. Täti ottaa siitä kopion, mutta ei lupaa mitään.

Vähän myöhemmin saan kuulla että kotijoukot ovat ottaneet yhteyttä kirkkoherranvirastooni Kallioon ja että siellä on todistus syntymästäni, myös jo valmiiksi ranskankielisenä versiona. Miten ja miksi, sitä en todella tiedä, vain sen että kolmen euron hintaan paperi jo matkaa luokseni.

Ihmeellinen on byrokratia.